Onko Suomen hintakilpailukyky liian huono?

Juhana Vartiaisen ja Anders Borgin uuden raportin yksi pääväittämistä on, että Suomen hintakilpailukyky on liian heikko (he arvioivat kilpailukyvtn "kuiluksi" jopa 15-20%), mikä johtuu siitä että Suomessa kustannustaso on päästetty liian korkeaksi suhteessa tuottavuuteen. Tämä väite on mielestäni väärä. Siten on väärä myös heidän näkemyksensä siitä että Suomessa työvoimakustannusten kasvun pitäsi olla euroaluetta hitampaa.

Yleisesti yhtenä hyvänä hintakilpailukyvyn mittarina pidetään suhteellisia reaalisia yksikkötyökustannuksia (RRULC), joka vertaa tuottavuudella ja arvonlisäyksen hinnalla suhteutettuja palkkakustannuksia muiden maiden vastaavaan tasoon. Mitä suurempi tuottavuus ja parempi vaihtosuhde (vientihintojen suhde tuontihintoihin) maalla on suhteessa muihin maihin, sitä korkeampia palkkoja maassa voidaan maksaa, vaarantamatta maan hintakilpailukykyä.

Alla olevassa Mika Malirannan hyvässä kuviossa on Suomen, Ruotsin, Tanskan ja Saksan RRULCien kehitys pitkällä aikavälillä (HT @maliranta). Kuviosta nähdään, että Suomen suhteelliset reaaliset yksikkötyökustannukset laskivat huomattavasti 1990-luvun alun jälkeen (huom. käännetty asteikko, hintakilpailukyky siis parani). Vastaavasti vuodesta 2002 Suomen RRULC nousivat vuoteen 2009 asti. Nyt RRULC on vuosien 84-90 tasolla. (Kannattaa huomioida Malirannan valinneen jokaisen maan indeksiarvoksi 100 vuosien 96-07 keskiarvon. Kyseisenä aikana Suomen RRULC oli erityisen matala.)

Pelkästään RRULC-kuviota katsomalla emme pysty kuitenkaan sanomaan onko Suomen hintakilpailukyky nyt liian huono vai ei, sillä kuviosta ei selviä mikä olisi Suomen hintakilpailukyvyn sopiva taso. Kansantalouden hintakilpailukykyä voidaan pitää sopivana silloin kun sen ns. ulkoisen tasapainon edellytykset täyttyvät eli maan vaihtotase on lähellä nollaa. Ilman mittavia tulonsiirtoja ja tuotannontekijätuloja viennin tulisi rahoittaa tuonti. Alla olevassa kuviossa on Suomen vaihtotase ja sen pääkomponentit suhteutettuna bruttokansantuotteeseen vuosina 1975-2013.

Kuviosta huomataan että Suomen nettovienti (goods & services - käyrä) oli lähellä tasapainoa 1980-luvulla, mutta kasvoi merkittävästi 1991 jälkeen ja oli vuosien 1993-2002 aikana huomattavasti ylijäämäinen. Vuosina 2003-2008 nettovienti putosi 5% BKT:sta ja 2009 jälkeen nettovienti supistui nollan tietämille ja on pysynyt siinä viimeiset neljä vuotta. Kansantalouden ulkoisen tasapainon näkökulmasta ei siten näytä siltä että hintakilpailukyky olisi nyt liian heikko, vaan näyttäisi pikemminkin siltä että 90-luvun puolivälistä vuoteen 2008 asti hintakilpailukyky on ollut aivan liian hyvä ja se on nyt palautunut takaisin sopivalle tasolle.

RRULCin sekä tuotannon ja nettoviennin yhteydestä pari lisäkommenttia [1]. Ensiksi, ei ole selvää että kausaatio menisi aina niin että heikentynyt RRULC aiheuttaisi vientituotannon laskun, vaan voi käydä myös toisinpäin. Esimerkiksi vuosien 1991-1992 RRULCin heikkeneminen johtui pikemminkin tuottavuuden äkillisestä laskusta, joka puolestaan johtui tuotannon jyrkästä putoamisesta 90-luvun lamassa. Hintakilpailukyky ei tuolloin siis äkillisesti romahtanut. Samanlailla kävi todennäköisesti myös finanssikriisin seurauksena vuonna 2009, jolloin tuotanto ja RRULC romahtivat samanaikaisesti. Toisaalta täytyy muistaa, että Nokian luhistuminen osui tähän samaan vuoteen ja tuottavuuden lasku Nokian osalta voidaan tulkita pysyväksi ja siten hintakilpailukyvyn heikentymiseksi.

Toiseksi, suhdanne-erot maiden välillä sekä muutokset finanssipolitiikassa voivat muuttaa nettovientiä nopeastikin ilman että syynä olisi muutos hintakilpailukyvyssä, jonka vaikutukset nettovientiin tapahtuvat viiveellä. Esimerkiksi nettoviennin kasvu vuosina 1991-1993 selittynee kriisin vaikutuksella tuontiin, kun taas hintakilpailukyvyn kasvun vaikutus nettovientiin alkoi todennäköisesti vasta tämän jälkeen.

Vuosina 2009-2014 Suomi on harjoittanut muita maita vähemmän kireämpää finanssipolitiikkaa (alla kuviossa OECD arviot rakenteellisista alijäämistä Suomessa ja euroalueella). Siten voisi pikemminkin arvioida että Suomen nettovienti on ollut nyt alemmalla tasolla kuin sen todellinen hintakilpailukyky on.

Suomen teollisuuden hintakilpailukyky suhteessa Ruotsiin ja Saksaan on siis heikentynyt 2000-luvun aikana. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että Suomen pitäisi ryhtyä parantamaan hintakilpailukykyään erityisen maltillisilla palkkaratkaisuilla. Tähän on monta syytä:

1)      Suomen koko kansantalouden hintakilpailukyky ei näytä viimeisten vuosien nettoviennin perusteella olevan liian heikko, varsinkin kun ottaa huomioon muun euroalueen selvästi kireämmän finanssipolitiikan.

2)      Euroalueen ongelma ei ole hintakilpailukyvyn puute vaan kokonaiskysynnän puute, joka on seurausta finanssikriisistä ja euroalueen kireästä finanssipolitiikasta (austerity), joihin rahapolitiikka on ollut kykenemätön (tai haluton?) vastaamaan nollakorkorajoitteen vuoksi. Nollakorkorajoite, rahaliiton perverssit finanssipoliittiset säännöt ja poliitikoiden kykenemättömyys (haluttomuus?) ymmärtää tämä tilanne ja toimia sen mukaisesti on euroalueen ja samalla Suomen ylivoimaisesti suurin taloudellinen ongelma. Pertti Haaparanta kuvaa nykyisen tilanteen osuvasti Talous ja Yhteiskunta-lehden uusimmassa numerossa:

Euroopassa ei siis ole käytetty finanssipolitiikkaa elvytykseen ja rahapolitiikankin käyttö on ollut rajoitettua. Tämä politiikka on alentanut Euroopan kokonaistuotantoa, lisännyt työttömyyttä ja syrjäyttänyt ihmisiä työmarkkinoilta. Sen vuoksi nimellispalkat ovat pysyneet monessa maassa paikallaan tai suorastaan alentuneet. Koska erityisesti EMUssa kotimaista kysyntää ei sallita lisättävän, niin ainoa sallittu mahdollisuus lisätä kysyntää on yrittää saalistaa ulkomaista kysyntää, käytännössä Euroopasta. Kaikkien maiden yrittäessä tätä samaa yritysten kaikkia kustannuksia alentaen tulot laskevat kaikkialla.

Samalla yritysten kilpailukyvystä tehdään kuitenkin välttämättömyys. Kysynnän ongelma siirretäänkin tarjontapuolen ongelmaksi, yritysten kyvyttömyydeksi tarjota ulkomaille edullisesti omia tuotteitaan – kysynnän ongelma muutetaan rakenneongelmaksi. Näin tehdään, vaikka markkinat katoavat kaikkien alta. Keynesin säästämisen paradoksi pätee myös maiden välillä: säästöt pitävät tuotantokustannuksia kurissa kaikissa maissa, joten minkään maan hintakilpailukyky ei parane, ja julkisten menojen leikkaukset näkyvät vain kaikkien markkinoiden yhtäaikaisena supistumisena. Sen sijaan, että tästä otettaisiin opiksi, säästöjä vaaditaan lisättävän.

Kuten yllä olevasta Haaparannan kuvailusta käy ilmi, hintakilpailukykystrategian ongelmat ovat ilmeiset. 

3)      Nykyistä paremman hintakilpailukyvyn tavoittelu sotisi rahaliiton periaatteita vastaan. Saksa on nimenomaisesti harjoittanut tällaista Beggar my Neighbor-politiikkaa tähänastisen rahaliiton ajan ja seuraukset ovat olleet karut, niin muille jäsenmaille kuin saksalaisille työntekijöille. Rahaliiton tulevaisuus on synkkä, jos rahaliitossa olevat valtiot yrittävät kampittaa toisiaan kokoajan keskivertoa paremmalla hintakilpailukyvyllä. (Toisaalta ehkä tämä oli osalle syy liittyä rahaliittoon alun perinkin) Onkin erikoista miksi muut euromaat ovat antaneet Saksan toimia niin kuin se on toiminut.

4)      Vertailu Saksaan ja Ruotsiin on jo siinä mielessä ongelmallista, että vertaamme itseämme maihin, joiden hintakilpailukyky on aivan selvästi liian hyvä kuten maiden nettoviennistä käy ilmi.

5)      1990-luvun lamassa oman kokonaiskysynnän lisäämisen sijasta suomalaisille myytiin matalat palkat juuri hintakilpailukykyyn vedoten. Hintakilpailukyky näyttäisi osuvan hyvin yksiin Suomen tehdasteollisuuden BKT-osuuden kehitykseen (kuvio alla). Toisin sanoen näyttää siltä, että rakennemuutosta pitkitettiin liian matalilla palkoilla.

Lopuksi sanottakoon, että maiden kilpailukyvystä puhuminen häivyttää kätevästi työn ja pääoman välisen kilpailun. Kun maat ja niiden työntekijät saadaan yhteistyön sijasta kilpailemaan entistä kovemmin keskenään, joistakin voittajista ei liene epäselvyyttä. Kuten Michael Pettis avaa, nykyisessä euroalueen kriisistä yritetään maalata maiden välinen syvä ristiriita, vaikka kyse on pikemminkin taloudellisten sektoreiden välisistä intressiristiriidoista.

[1] Äkillinen säästämishalujen nousu toisaalla voi johtaa korkojen laskiessa merkittävään velkainvestointeihin ja -kulutukseen toisaalla. Tällaisen pääoman sisäänvirtauksen seurauksena maan talous ylikuumenee, tehdään kannattamattomia investointeja, työn tuottavuus heikkenee ja palkat nousevat eli hintakilpailukyky heikkenee. Vaihtotaseiden alijäämät aiheuttavatkin siis hintakilpailukyvyn heikentymisen eikä toisin päin. Näin kävi esimerkiksi Etelä-Euroopan maille kun ns. ydinmaat (Saksa, Itävalta, Alankomaat, Belgia, Ranska) ajautuivat kireän finanssipolitiikan avustamana taantumaan 2000-luvun alkupuolella.

Vielä kerran sukupolvenvaihdosten suosimisen turhuudesta

”Perintövero haittaa yritystoiminnan jatkuvuutta, sillä maksamiseksi varat joudutaan ottamaan yrityksestä, ja siten haittaa kansantalouden kasvua ja työllisyyttä.”

Tämähän on nyt se väite, jolla kerta toisensa jälkeen kritisoidaan perintöveroa. Koska tämä mielestäni virheellinen näkemys ei tunnu menevän pois muodista, tuon esille tämän näkemyksen heikkoudet vielä kerran. Pyrin nyt esittämään vielä selkeämmin, miksi nykyiselle verokannustimelle ei ole vahvoja perusteluita, ja miksi perintöjä ja lahjoja voidaan verottaa nykyistä huomattavasti kireämmin ilman, että siitä on haittaa kansantalouden toiminnalle.

Yrityksen omistaja, joka haluaa luovuttaa varallisuuttaan perilliselle, voi joko a) myydä yrityksen ja antaa myynnistä saadut rahat perilliselle tai b) lahjoittaa yrityksen sukupolvenvaihdoksena perilliselle. Nykyinen verojärjestelmä sisältää todella suuren kannustimen valita vaihtoehto b) huomattavasti kevyemmän verotuksen vuoksi. Tätä tilannetta yritin selvittää aikaisemmassa blogitekstissäni. 

Ensinnäkin vaihtoehto a):lle, eli yrityksen myymiselle, on vaikea löytää mitään yleisiä kansantaloudellisia haittavaikutuksia. Yritysten ostaminen ja myyminen on normaalia taloudellista toimintaa, ja väitteet yrityskauppojen haitallisuudesta kansantaloudelle olisivat erikoisia. Toki mm. Matti Vanhanen puhuu ”tytäryhtiötalouden” haitallisuudesta, mutta näille puheille ei ole oikein katetta tutkimuskirjallisuuden valossa. Monikansalliset yritykset pikemminkin näyttävät olevan johtamiskäytännöiltään ja tuottavuudeltaan parempia kuin perheyritykset, ja siten ”tytäryhtiötalous” näyttäisi olevan kasvua ajatellen pikemminkin parempi vaihtoehto. Julkisessa keskustelussa tätä vähälle huomiolle jäänyttä tutkimuksellista näkökulmaa on pyrkinyt ansiokkaasti tuomaan esille Mika Maliranta. (Malirannan ja Tarmo Valkosen kolumni tässä).

Lisäksi ei ole syytä miksi verotulojen pitäisi automaattisesti laskea, jos yritys myydään ulkomaiseen omistukseen. Käyttäähän yrityksen myyjä (tai hänen perillisensä) saamansa varallisuutensa johonkin, esimerkiksi sijoittaen ne parjattuihin ”tytäryhtiötalouden” yrityksiin, joista saadut pääomatulot ovat yhtälailla veronalaisia Suomessa. 

Jos yrityksen myymisellä ei ole haittavaikutuksia talouden toiminnalle, niin miksi verotuksen tulisi suosia sukupolvenvaihdoksia?

Tehdään oletus, että perintöverotus haittaa yritysten toimintaa sukupolvenvaihdostilanteissa (vaihtoehto b) likviditeettiongelmien vuoksi. Kuinka nämä potentiaaliset haitat kasvavat verotuksen muuttuessa suhteessa yrityksen myymiseen (a)? (Käytän nimitystä potentiaalinen haitta, koska haitat eivät välttämättä ole todellisia. Palaan tähän myöhemmin kirjoituksessa.)

Kun verokannustin sukupolvenvaihdokseen kasvaa, sukupolvenvaihdoksia tehdään entistä useammin yritysten myymisten sijaan. Mitä enemmän sukupolvenvaihdoksia tehdään sitä enemmän ja sukupolvenvaihdoksiin liittyy potentiaalisia haittoja (kuva alla). Kun huojennukset ovat tarpeeksi suuria, sukupolvenvaihdoksiin liittyvät potentiaaliset haitat pienenevät, sillä verorasitus laskee ja muuttuu lopulta mitättömän pieneksi suhteessa yrityksen kokoon. Siispä potentiaalisten haittojen kuvaaja on varmaan jokseenkin alla olevan kuvan mukainen.

Nykyisessä käytännössä verokannustin tehdä sukupolvenvaihdos myymisen sijaan on suuri, mutta huojennus ei ole täydellinen, joten (oletuksen mukaisia) potentiaalisia ongelmia yritysten toiminnalle voi olla.

Yritystoiminnan jatkuvuuteen liittyvät potentiaaliset haitat voitaisiin poistaa, joko antamalla täysi huojennus verotuksessa tai luopua perintöverosta ja siirtyä luovutusvoittoveroon, jossa vero maksettaisiin vasta kun yritys myytäisiin. Kolmas tapa poistaa lähes kaikki jatkuvuuteen liittyvät potentiaaliset ongelmat on nostaa sukupolvenvaihdokset verotuksellisesti samalle viivalle yrityksen myymisen kanssa säilyttäen perintöjen ja lahjojen verotus.

Ensimmäinen tapa, täydellinen yritysvarallisuuden huojentaminen rikkoo verotuksen neutraalisuuden periaatetta roimasti ja vääristää taloudellista toimintaa huomattavasti. Tällaiselle huojennukselle on vaikea nähdä mitään perusteluita.

Toinen, etenkin Perheyritysten liiton ajama tapa, on luopua perintöverosta ja siirtyä luovutusvoittoveroon. Tätä on syytä kritisoida kahdesta syystä. Ensinnäkin perintövero ja luovutusvoittovero eivät ole toisiaan poissulkevia. Arvostetun Mirrlees Reviewn (pdf) ehdotus on, että luovutusvoittoveroa tulee soveltaa huolimatta siitä, sovelletaanko varallisuudensiirroille veroa vai ei. Luovutusvoittoverolla kuuluu verottaa omistajalleen hallussapitoaikana muodostunutta arvonnousua, kun taas perintöverolla verotetaan varallisuuden siirtoja, mille voi olla suurta tilausta juuri oikeudenmukaisuudeen ja tehokkuuden näkökulmista.

Toiseksi, PTT:n selvityksen mukaisessa luovutusvoittoverossa sukupolvenvaihdokset nauttivat edelleen merkittävästä edusta myymiseen nähden: Sukupolvenvaihdoksessa yrityksen edellisen omistajan hallussapitoaikana syntynyt arvonnousu verotettaisiin vasta kun yritys myydän.  Euro tänään on enemmän kuin euro 10 vuoden päästä, joten tämä on veronkevennys sukupolvenvaihdoksen tekeville dynastioille. Tällaista etua ei muodostu, mikäli perinnönjättäjän aikana tapahtunut realisoimaton arvonnousu muutettaisiin korolliseksi verovelaksi sukupolvenvaihdoksen hetkellä. Tämä ei kuitenkaan ollut Perheyritysten liiton tai PTT:n lähtökohta.

Koska perintöjen ja lahjojen verottaminen on mielestäni tärkeää juuri oikeudenmukaisuuden ja tehokkuuden näkökulmista, on kolmas tapa ylivoimaisesti paras: verotetaan perintöjä ja lahjoja, mutta tuodaan sukupolvenvaihdokset yritysten myymisen kanssa samalle viivalle. Poistetaan siis sukupolvenvaihdoshuojennukset ja verotetaan perinnönjättäjän realisoimaton arvonnousu kun varallisuudensiirto tapahtuu (veroa ei tarvitsee maksaa heti, mutta verovelka on korollista.) 

Entä oletuksemme perintöveron haitallisuudesta yritysten jatkuvuudelle ja sitä kautta kansantaloudelle? Onko tämä oletus edes järkevä? Näkökulma on vähintäänkin puutteellinen. Ensinnäkin sukupolvenvaihdoksesta aiheutuvat verot voidaan maksaa ottamalla lainaa. Kannattava yritys saa toimivilta rahoitusmarkkinoilta kyllä lainaa, joten kannattavia investointeja ei ole järkevää jättää tekemättä edes yrityksen omistajan näkökulmasta. Toiseksi sukupolvenvaihdokset ovat yleensä pitkän suunnittelun tulos, joten verojen maksuun on aikaa kerätä tarvittavia varoja vuosikymmeniä ennen sukupolvenvaihdosta. Kannattavien yritysten tapauksissa sukupolvenvaihdoksista ei pitäisi siis olla juuri minkäänlaisia ongelmia

On myös esitetty, että yrityksille ei löydetä jatkajaa ilman huojennettuja sukupolvenvaihdoksia (esim. maatila). Tämä näkemys tuntuu erikoiselta. Jos yritykselle ei kerta kaikkiaan löydy ostajaa markkinoilta, tällainen yritys on varmasti kannattamaton ja markkina-arvo lienee silloin lähellä nollaa, jolloin huojennuksille ei liioin ole muutenkaan tarvetta. Olennainen seikka sukupolvenvaihdosten verottamisen kannalta onkin juuri PK-yritykset, sillä niiden markkina-arvon määrittäminen voi olla vaikeata. PK-yritysten arvostamisessa sukupolvenvaihdostilanteissa tulisi siten noudattaa erityistä tarkkuutta, jotta suurilta yli- tai aliarvostuksilta vältyttäisiin.

Lisäksi sanottakaan, että kannattamattomien yritysten jatkuvuutta ei perintöverotuksessa kannata tukea. Jos yrityksen toiminta loppuisi perintöveron vuoksi, sen toiminta ei ollut kovin kannattavaa muutenkaan. Jos se olisi kannattavaa ja kysyntää tuotteille todella olisi, mikä estäisi uuden yrityksen syntymistä kuolleen tilalle?

Lopuksi

Sukupolvenvaihdosten kevyempi verokohtelu kokonaisuudessaan toki tekee yrittämisestä kokonaisuudessa kevyempää, ja siten kannustaminen yrittämiseen voi olla positiivinen. Tämä kuitenkin on todella vääristävä ja tehoton tapa yrittämisen kannustamiseen. Paljon parempi tapa kannustaa yrittäjyyteen on alentaa esimerkiksi ansiotuloveroa tai yhteisöveroa.

Lisäksi perintöjen ja lahjojen verottamisella on potentiaalisesti negatiivinen vaikutus säästämiseen ja työntekoon. Säästämisen vaikutuksen suuruudesta on aikojen saatossa paljon kiistelty, mutta sen suuruutta on empiirisesti erityisen vaikea todentaa (kiinnostunut voi lukea hieman lisää kandistani).

Perintöjen ja lahjojen kautta saatava potentiaalinen verotuotto voi olla todella huomattava. Nykyinen 650 miljoona euroa on siis mahdollisuuksiin nähden hyvin vähän (Perintöjen uusi nousu).

Oma veroehdotukseni onkin seuraava:

1. Luovutusvoittoveroa sovelletaan kaikkiin varallisuuden siirtoihin niiden tapahtuessa, niin että perinnönjättäjän hallussapitoaikana syntynyttä arvonnousua ei verotuksessa voi välttää. (tarvittaessa korollinen verovelka).

2.  Perintö- ja lahjaverosta luovutaan, mutta perinnöt ja lahjat laitetaan ansiotuloveroasteikolle.

3. Ansiotuloveron verotonta ylärajaa nostetaan.

Tämä ehdotus koskisi tietenkin myös kiinteistöjen arvonnousuja, joita ei mielestäni pitäisi kohdella yhtään erilailla. Asuntoihin liittyvät lukkiutumisongelmat johtuvat pitkälti juuri verotuksen neutraalisuudesta poikkeamisesta ja yleisestä varainsiirtoverosta.

Perintöjen uusi nousu

Kuinka suuria perinnöt ja lahjat ovat suhteutettuna Suomen kansantalouden kokoon?

Mielenkiintoinen ja relevantti kysymys, johon ei tällä hetkellä valitettavasti taida olla vastausta. En ainakaan itse ole törmännyt yhteenkään tutkimukseen tai tilastoon, joka selvittäisi vuosittaisten perintöjen ja lahjojen määrää Suomessa. Toivottavasti lähivuosina saamme tähän jonkinlaisen vastauksen.

Luotettavan tiedon puuttuessa Suomen osalta, on nojauduttava maahan, josta tällaista tietoa löytyy. Suureen julkisuuteen noussut ekonomisti Thomas Piketty on tehnyt uraauurtavia laskelmia perintöjen ja lahjojen kehittymisestä Ranskassa pitkällä aikavälillä. Ranska on siitä poikkeuksellinen maa, että varallisuuden siirtoja koskevat tiedot ovat erityisen laadukkaat johtuen maan lainsäädännöstä, joka vaatii kaikki varallisuuden siirrot ilmoitettavaksi viranomaiselle. Pikettyn mukaan näyttää siltä, että tätä lakia olisi noudatettu kohtalaisen hyvin, erityisesti historiassa.

Piketty määrittelee kansantalouden perintövirraksi perintöjen ja lahjojen muodossa siirretyn varallisuuden markkina-arvon. Käsitteellisten ja empiiristen ongelmien vuoksi Piketty kuitenkin jättää tämän määritelmän ulkopuolelle epämuodolliset rahansiirrot ja luontoissuoritukset (engl. in-kind transfers), lukukausimaksut, koulutusinvestoinnit lapsiin, sekä muut ei verotettavat lahjat.

Vuosittainen perintövirta oli Ranskassa vuosina 1820-1913 noin 20-25% suhteessa kansantuloon, minkä jälkeen suhde tippui radikaalisti, ja 1950-1970 perintövirta oli enää noin 4-7% suhteessa kansantuloon. Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana perintöjen merkitys on jälleen kasvanut ja perintöjen suhde kansantuloon on nyt noin 15%.

Figure 1: Inheritance flow – national income ratio, France 1820-2008 (Piketty 2011)

Tämä on jo yksistään merkittävä tieto! Käsitys siitä, että perintöjen merkitys nykymaailmassa on vähäinen, ei ainakaan Ranskan tapauksen näkökulmasta pidä paikkaansa. Kuinka hyvin Ranska sitten kuvaa tämänhetkistä Suomea, on jokseenkin arvoitus. Viime vuosikymmenten trendi on mitä todennäköisimmin ollut samanlainen kuin Ranskassa.

Lisää aiheesta voi lukea vaikkapa kandistani.  Tai no, ehkä sittenkin kannattaa lukea alkuperäisestä Pikettyn artikkelista.

Lähde

Piketty, Thomas, “On the Long-Run Evolution of Inheritance: France 1820-2050," Quarterly Journal of Economics, 2011, vol. 126(3), pp.1071-1131. 

Perinnöt ja oikeudenmukaisuus

”Perintöjen verottaminen on väärin, koska se on useampaan kertaan verottamista. Onhan perinnöistä jo maksettu tulovero.”

Näkemys on yksinkertaisesti hassu. Ensinnäkin moni olisi varmasti valmis maksamaan omasta tulostaan kaksi, kolme tai vaikka neljä peräkkäistä 5% veroa kuin yhden 20% veron. Toiseksi, on ihan selvää että vaihdannassa on kaksinkertainen verotusta. Tuotteen tai palvelun myyjä ei vapaudu tuloverosta, vaikka ostaja on myös maksanut tuloveron.

Yllä olevaa argumenttia käyttävät eivät ole joko asiaa juuri miettineet tai sitten tarkoittavat että ”perintöjä ei tulisi verottaa, koska ne eivät ole kulutusta, jota oikeasti tulisi verottaa. Kulutus on hyvä mittari taloudelliselle eriarvoisuudella, ja sitä haluamme tasata. Verotetaan siis sitä mitä taloudesta ottaa, ei sitä mitä antaa.”

Tämä on argumenttina huomattavasti mielekkäämpi, mutta mieleeni tulee ainakin kolme vasta-argumenttia.

Perinnöt ja Kulutus

Ensinnäkin kulutuksen havaitseminen ihmisten välisessä kanssakäymisessä ei ole helppoa. On ihan hyvin mahdollista, että lahjat ja perinnöt eivät olekaan vastikkeettomia, vaan ne ovat maksua ”lahjansaajan” palveluksista, ja siten vaihdantana itseasiassa kulutusta. Koska kulutusta ja vastikkeetonta lahjaa on vaikea erottaa ihmisten välisessä kanssakäymisessä toisistaan, herää kysymys, mikä osuus kanssakäymisestä on pyyteetöntä ja mikä vaihdantaa?

Oikeudenmukaisuus vs Tehokkuus

Kulutuksen tasaaminen tuskin on ainoa kriteeri, jolla edes perintöveron vastustajat verotusta tarkastelevat. Jos se tosiaan olisi ainoa kriteeri, niin kulutuksen täydellinen tasaaminen kulutusveron avulla olisi heille varmaan ok?

Toinen kohtalaisen yleisesti hyväksytty kriteeri verotukselle on taloudellinen tehokkuus. Taloudellisella tehokkuudella voidaan tarkoittaa verotuksen vaikutusta kokonaiskulutukseen eli ”kakun” kokoon.  Olkoon tämä nyt yksinkertaistetusti tehokkuuden määritelmä. (Määritelmä on kuitenkin ongelmallinen: ”kakun” koko ei ole objektiivinen tehokkuuden määritelmä, ja toisaalta ”kakun” koko riippuu kuinka se jaetaan. Tässä Steve Randy Waldmanin hyvä blogisarja hyvinvointitaloustieteestä ja sen tieteellisyydestä)

Kulutuksen verottamisen nähdään aiheuttavan negatiivisia kannustinvaikutuksia työnteolle pienentäen siten potentiaalista kakun kokoa. Toisin sanoen verotuksessa joudutaan sovittamaan yhteen kaksi keskenään ristiriitaista tavoitetta, tulojen tasaaminen ja talouden koon kasvattaminen.

Kun tehokkuus hyväksytään verotuksen kriteeriksi, tulee perintöjenkin verottamisesta hyväksyttävää, mikäli perintöjen verottaminen on itse kulutusveroa tehokkaampi tapa kerätä varoja, joilla sitten tasataan kulutusta. Toisaalta perintöveron vastustaja voi vastustaa veroa sillä, että perintövero ei ole niin tehokas tapa kulutusta, kuin jokin toinen vero. Esimerkiksi Perheyritysten liitto on selvästi ottanut kannan, että perintövero on erityisen haitallinen ”kakun” koolle ja siksi poistettava. Tälle näkemykselle ei ole tutkimusnäyttöä ja logiikkakin on sen verta epäselvä, että vaikea on moista väitettä niellä. Pikemminkin näyttäisi siltä, että perintövero on paljon tehokkaampi kuin moni muu vero. (Tästä kenties lisää myöhemmissä kirjoituksissa.)

Huomaavainen perintöveron vastustaja voi tehdä tietenkin seuraavan huomautuksen: ”Entäs horisontaalinen oikeudenmukaisuus? Saman kulutustason omaavien yksilöiden pitää maksaa saman verran veroa, ja perintöjen verottaminen selvästi rikkoo tätä periaatetta. Epäitsekkäitä ihmisiä rankaistaan!”

Mikäli horisontaalinen oikeudenmukaisuus näin määriteltynä otetaan huomioon, perintöjen verottaminen tosiaan rikkoisi sitä. Mielenkiintoista kuitenkin on, että perintöveron vastustaja nostaa samalla horisontaalisen oikeudenmukaisuuden periaatteeksi, jota kulutuksen tasaamisen (vertikaalisen oikeudenmukaisuuden) tai tehokkuuden periaatteet eivät voi ohittaa.

Mahdollisuuksien tasa-arvo

Lopputulemien tasaaminen verotuksen oikeudenmukaisuuden perustana on arvostus, josta voi olla eri mieltä, ja vahvasti olenkin. Vaihtoehtoinen ja ainakin omaan arvomaailmani sopivampi oikeudenmukaisuuskriteeri on mahdollisuuksien tasa-arvo.

Mahdollisuuksien tasa-arvon kriteerin mukaan yksilöä tulee kompensoida niistä tekijöistä, jotka eivät ole yksilön kontrolloitavissa, kuten omat vanhemmat tai ylipäätään sattuma. Toisaalta yksilön tulee olla kuitenkin vastuussa asioista, joita hän voi kontrolloida, mistä kiistanalaisena esimerkkinä vaikkapa omat preferenssit. Ideana on siis tasata lopputulemia siltä osin kun ne eivät ole yksilön ansiota, mutta toisaalta jättää tilaa myös yksilön vastuulle. Luulen, että moni kansalainen on tältä osin valmis allekirjoittamaan mahdollisuuksien tasa-arvon tärkeyden.

Vaikka mahdollisuuksien tasa-arvon kriteeri jättää todella paljon tulkinnanvaraa sille, mikä on ihmisen oman kontrollin ulkopuolella ja mikä kontrolloitavissa, perintöjen ja lahjojen kohdalla tulkinnanvaraisuus on vähäinen. Ainakaan omia vanhempiaan ei voi valita! Koska lahjat ja perinnöt eivät ole niitä saavien yksilöiden ansiota (sillä muuten ne eivät olisi vastikkeettomia), on ne siten tasattava (toisaalta jos tapahtuu vaihdantaa, niin ne on verotettava kulutuksena). Lahjanantajat puolestaan toteuttavat vapaata tahtoaan tekemällä lahjoituksen, minkä vuoksi heille ei tule myöntää verovähennysoikeutta varallisuudensiirrosta.

Lopuksi:

Alexander Stubb sanoi STT:lle perintöverosta näin: ”Se on lähtökohtaisesti kateusvero, jonka dynaamiset vaikutukset talouteen ovat negatiiviset.”

Tottakai se on kateusvero, mutta mielestäni kateus on vain ikävänkuuluinen synonyymi sille, että ihmiset haluavat varallisuuden ja tulojen jakautuvan omien ansioiden, eikä sattuman mukaan.

Sukupolvenvaihdosten suosimiselle ei ole vahvoja perusteluja

Vastine Matti Vanhasen 18.6 Hesarin mielipideosaston kirjoitukseen.

Perheyritysten liiton toimitusjohtaja Matti Vanhanen puolustaa perheyrityksiä ja niiden sukupolvenvaihdoksia (HS Mielipide 18.6.) vero-oikeuden professorin Heikki Niskakankaan kritiikiltä (HS Mielipide 14.6.). Vanhasen puolustus ontuu.

Vanhanen väittää Suomen pitkän ajan kasvun ja työllisyyden kärsivän ”tytäryhtiötalouden” suosimisesta. Mikä on tämä ”tytäryhtiötalous”, ja mihin perustuu näkemys kasvun ja työllisyyden kärsimisestä? Tällaisen väitteen todenperäisyyttä on syytä epäillä ilman vahvaa tutkimuksellista näyttöä, etenkin kun argumentin logiikka on hyvin epäselvä. Kuinka siis sukupolvenvaihdokset edistävät talouskasvua yritysten myymistä enemmän?

Mitä suosimiseen tulee, niin sukupolvenvaihdokset ovat todellinen suosimisen kohde. Yrityksen lahjoittaminen on verotuksellisesti huomattavasti edullisempaa kuin vaihtoehtoinen tapa myydä yritys ja lahjoittaa myymisestä saadut rahat. Tähän on kaksi syytä: luovutusvoittoverolta välttyminen johtuen perintö- ja lahjaverotuksessa tapahtuvasta varallisuuden hankintamenon uudelleenarvostuksesta, sekä ehdolliset sukupolvenvaihdoshuojennukset, jotka voivat laskea perintöveron jopa 2 prosenttiin yrityksen varallisuudesta. Poistamalla nämä edut, tulisivat yrityksen myyminen ja lahjoittaminen verotuksellisesti samalle viivalle. Tämä ei ole Vanhasen mainitsemaa painostusta, vaan pyrkimystä verotuksen neutraalisuuteen.

Kannattavalle yritykselle ostaja kyllä löytyy, Suomesta tai ulkomailta. Se, että yrityksen omistaja ei hyödy myynnistä niin paljon kuin huojennetusta sukupolvenvaihdoksesta, ei tee myymisestä kansantaloudellista ongelmaa.  

Yrityksen myyminen vs lahjoittaminen

Julkisuudessa perintöveroa vastustetaan äänekkäimmin väitteellä, että perintöverotuksesta on haittaa sukupolvenvaihdoksen läpikäyville yrityksille, koska perintöveron maksamiseen tarvittava summa otetaan usein pois yrityksistä, jolloin näille yrityksille jää vähemmän rahaa investointeihin ja ihmisten työllistämiseen. Muun muassa PTT:n ekonomistin Pasi Holmin mielestä perintövero voitaisiin siksi korvata luovutusvoittoverolla.

Vaikka perintövero vähentäisikin sukupolvenvaihdoksen läpikäyneiden yritysten kasvua, se ei riitä perusteluksi perintöveron poistoon. Perintöverolle on mielestäni paljon hyviä perusteluita (joista lisää myöhemmissä postauksissa) ja sukupolvenvaihdosongelmat eivät riitä niitä kumoamaan. Pikemminkin sukupolvenvaihdoksista on muodostunut kansantaloudellinen ongelma juuri niiden saaman veroedun vuoksi. Tällä hetkellä yrityksen lahjoittaminen on mielettömän paljon edullisempi tapa siirtää varallisuutta perillisille kuin yrityksen myyminen ja lahjoituksen tekeminen rahassa. Tämä johtuu kahdesta syystä: nykyisestä perintöverokäytännöstä, jossa peritty varallisuus saa hankintamenoksi perintöverossa määritetyn arvon, ja toisaalta ehdollisista sukupolvenvaihdoshuojennuksista.

Käydään uudelleenarvostuksesta saatava hyöty läpi esimerkillä. Henkilö A on aikoinaan ostanut osuuden yrityksestä Y eurolla. Tänä päivänä osuuden markkina-arvo on X euroa. Nyt A haluaa luopua yrityksestä ja antaa yrityksen arvon verran bruttolahjoituksena henkilölle B. Oletetaan, että luovutusvoittovero on 30%, perintövero(lahjavero) 15% ja sukupolvenvaihdoshuojennuksia ei ole.

A voi myydä yrityksen ja antaa myynnistä saadut rahat B:lle. Myynistä A maksaa ensin 30% luovutusvoittoveron ja vastaanotetuista rahoista B maksaa 15% perintöveron. B saa nettona yrityksen myynnistä siis: (X-(X-Y)*0.3)*0.85 = (0.7X+0.3Y)*0.85 = 0.595X + 0.255Y.

Toinen vaihtoehto on, että A lahjoittaa yrityksen B:lle, josta B maksaa 15% perintöveron yrityksen käyvästä arvosta. B saa nettona siten 0.85X.

Jos Y=X eli yrityksen hankintahinta ja tämän hetkinen käypäarvo ovat samat, on B:n saama nettovarallisuus molemmissa vaihtoehdoissa sama. Jos Y=0 niin ylläolevilla veroprosenteilla yrityksen lahjoittaminen tarjoaa 25.5 %-yksikön verohyödyn. Siis mitä pienempi alkuperäinen hankintahinta on, sitä kannattavammaksi sukupolvenvaihdos tulee. Tähän kun lisätään sukupolvenvaihdoshuojennukset, joiden myötä perintöveroprosentti voi laskea alle kahden prosentin, niin kannustin valita sukupolvenvaihdos yritysten myymisen sijasta on valtaisa.

Perintöveron korvaaminen luovutusvoittoverolla osaltaan poistaisi tämän verokannustimen yritysten myynnin ja lahjoittamisen välillä.Toinen tapa tuoda mainitut vaihtoehdot samalle viivalle on poistaa hankintamenon uudelleenarvostusetu sekä sukupolvenvaihdoshuojennukset. (Luovutusvoittovero voitaisiin periä myös jo lahjoitustilanteessa, jolloin yrityksen arvonnousu realisoituisi verotuksessa.) Verokannustimien poiston myötä todennäköisesti myös suurin osa sukupolvenvaihdoksista poistuisi. Pidän tätä vaihtoehtoista tapaa huomattavasti parempana, sillä perintövero säilyisi.