Juhana Vartiaisen
ja Anders Borgin uuden raportin yksi pääväittämistä on, että Suomen hintakilpailukyky on liian
heikko (he arvioivat kilpailukyvtn "kuiluksi" jopa 15-20%), mikä johtuu siitä että Suomessa kustannustaso on päästetty liian korkeaksi suhteessa tuottavuuteen. Tämä väite on mielestäni
väärä. Siten on väärä myös heidän näkemyksensä siitä että Suomessa työvoimakustannusten kasvun pitäsi olla euroaluetta hitampaa.
Yleisesti yhtenä hyvänä hintakilpailukyvyn mittarina pidetään suhteellisia reaalisia
yksikkötyökustannuksia (RRULC), joka vertaa tuottavuudella ja arvonlisäyksen
hinnalla suhteutettuja palkkakustannuksia muiden maiden vastaavaan tasoon. Mitä
suurempi tuottavuus ja parempi vaihtosuhde (vientihintojen suhde
tuontihintoihin) maalla on suhteessa muihin maihin, sitä korkeampia palkkoja
maassa voidaan maksaa, vaarantamatta maan hintakilpailukykyä.
Alla olevassa Mika
Malirannan hyvässä kuviossa on Suomen, Ruotsin, Tanskan ja Saksan RRULCien
kehitys pitkällä aikavälillä (HT @maliranta). Kuviosta nähdään, että Suomen suhteelliset
reaaliset yksikkötyökustannukset laskivat huomattavasti 1990-luvun alun jälkeen
(huom. käännetty asteikko, hintakilpailukyky siis parani). Vastaavasti vuodesta
2002 Suomen RRULC nousivat vuoteen 2009 asti. Nyt RRULC on vuosien 84-90
tasolla. (Kannattaa huomioida Malirannan valinneen jokaisen maan indeksiarvoksi
100 vuosien 96-07 keskiarvon. Kyseisenä aikana Suomen RRULC oli erityisen
matala.)
Pelkästään RRULC-kuviota
katsomalla emme pysty kuitenkaan sanomaan onko Suomen hintakilpailukyky nyt
liian huono vai ei, sillä kuviosta ei selviä mikä olisi Suomen hintakilpailukyvyn
sopiva taso. Kansantalouden hintakilpailukykyä voidaan pitää sopivana silloin
kun sen ns. ulkoisen tasapainon edellytykset täyttyvät eli maan vaihtotase on
lähellä nollaa. Ilman mittavia tulonsiirtoja ja tuotannontekijätuloja viennin
tulisi rahoittaa tuonti. Alla olevassa kuviossa on Suomen vaihtotase ja sen pääkomponentit
suhteutettuna bruttokansantuotteeseen vuosina 1975-2013.
Kuviosta
huomataan että Suomen nettovienti (goods & services - käyrä) oli lähellä
tasapainoa 1980-luvulla, mutta kasvoi merkittävästi 1991 jälkeen ja oli vuosien
1993-2002 aikana huomattavasti ylijäämäinen. Vuosina 2003-2008 nettovienti putosi 5% BKT:sta ja 2009 jälkeen nettovienti supistui nollan tietämille ja on pysynyt siinä viimeiset neljä vuotta.
Kansantalouden ulkoisen tasapainon näkökulmasta ei siten näytä siltä että
hintakilpailukyky olisi nyt liian heikko, vaan näyttäisi pikemminkin siltä että
90-luvun puolivälistä vuoteen 2008 asti hintakilpailukyky on ollut aivan liian
hyvä ja se on nyt palautunut takaisin sopivalle tasolle.
RRULCin sekä tuotannon ja nettoviennin yhteydestä pari lisäkommenttia [1]. Ensiksi, ei ole selvää että
kausaatio menisi aina niin että heikentynyt RRULC aiheuttaisi vientituotannon laskun, vaan voi käydä myös toisinpäin. Esimerkiksi vuosien 1991-1992 RRULCin heikkeneminen johtui pikemminkin tuottavuuden äkillisestä laskusta, joka puolestaan johtui tuotannon jyrkästä putoamisesta 90-luvun lamassa. Hintakilpailukyky ei tuolloin siis äkillisesti romahtanut. Samanlailla kävi todennäköisesti myös finanssikriisin seurauksena vuonna 2009, jolloin tuotanto ja RRULC romahtivat samanaikaisesti. Toisaalta täytyy muistaa, että Nokian luhistuminen
osui tähän samaan vuoteen ja tuottavuuden lasku Nokian osalta voidaan
tulkita pysyväksi ja siten hintakilpailukyvyn heikentymiseksi.
Toiseksi, suhdanne-erot maiden välillä sekä muutokset finanssipolitiikassa
voivat muuttaa nettovientiä nopeastikin ilman että syynä olisi muutos hintakilpailukyvyssä,
jonka vaikutukset nettovientiin tapahtuvat viiveellä. Esimerkiksi nettoviennin kasvu vuosina 1991-1993 selittynee kriisin vaikutuksella tuontiin, kun taas hintakilpailukyvyn kasvun vaikutus nettovientiin alkoi todennäköisesti vasta tämän
jälkeen.
Vuosina 2009-2014
Suomi on harjoittanut muita maita vähemmän kireämpää finanssipolitiikkaa (alla
kuviossa OECD arviot rakenteellisista alijäämistä Suomessa ja euroalueella). Siten voisi pikemminkin
arvioida että Suomen nettovienti on ollut nyt alemmalla tasolla kuin sen
todellinen hintakilpailukyky on.
Suomen
teollisuuden hintakilpailukyky suhteessa Ruotsiin ja Saksaan on siis heikentynyt
2000-luvun aikana. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että Suomen pitäisi ryhtyä
parantamaan hintakilpailukykyään erityisen maltillisilla palkkaratkaisuilla. Tähän on
monta syytä:
1)
Suomen
koko kansantalouden hintakilpailukyky ei näytä viimeisten vuosien nettoviennin
perusteella olevan liian heikko, varsinkin kun ottaa huomioon muun euroalueen selvästi kireämmän finanssipolitiikan.
2)
Euroalueen
ongelma ei ole hintakilpailukyvyn puute vaan kokonaiskysynnän puute, joka on seurausta
finanssikriisistä ja euroalueen kireästä finanssipolitiikasta (austerity), joihin
rahapolitiikka on ollut kykenemätön (tai haluton?) vastaamaan
nollakorkorajoitteen vuoksi. Nollakorkorajoite, rahaliiton perverssit
finanssipoliittiset säännöt ja poliitikoiden kykenemättömyys (haluttomuus?) ymmärtää
tämä tilanne ja toimia sen mukaisesti on euroalueen ja samalla Suomen
ylivoimaisesti suurin taloudellinen ongelma. Pertti Haaparanta kuvaa nykyisen tilanteen
osuvasti Talous ja Yhteiskunta-lehden uusimmassa numerossa:
Euroopassa ei siis ole käytetty finanssipolitiikkaa elvytykseen ja
rahapolitiikankin käyttö on ollut rajoitettua. Tämä politiikka on alentanut
Euroopan kokonaistuotantoa, lisännyt työttömyyttä ja syrjäyttänyt ihmisiä
työmarkkinoilta. Sen vuoksi nimellispalkat ovat pysyneet monessa maassa
paikallaan tai suorastaan alentuneet. Koska erityisesti EMUssa kotimaista
kysyntää ei sallita lisättävän, niin ainoa sallittu mahdollisuus lisätä
kysyntää on yrittää saalistaa ulkomaista kysyntää, käytännössä Euroopasta.
Kaikkien maiden yrittäessä tätä samaa yritysten kaikkia kustannuksia alentaen
tulot laskevat kaikkialla.
Samalla
yritysten kilpailukyvystä tehdään kuitenkin välttämättömyys. Kysynnän ongelma
siirretäänkin tarjontapuolen ongelmaksi, yritysten kyvyttömyydeksi tarjota
ulkomaille edullisesti omia tuotteitaan – kysynnän ongelma muutetaan
rakenneongelmaksi. Näin tehdään, vaikka markkinat katoavat kaikkien alta. Keynesin
säästämisen paradoksi pätee myös maiden välillä: säästöt pitävät
tuotantokustannuksia kurissa kaikissa maissa, joten minkään maan
hintakilpailukyky ei parane, ja julkisten menojen leikkaukset näkyvät vain
kaikkien markkinoiden yhtäaikaisena supistumisena. Sen sijaan, että tästä
otettaisiin opiksi, säästöjä vaaditaan lisättävän.
Kuten yllä olevasta
Haaparannan kuvailusta käy ilmi, hintakilpailukykystrategian ongelmat ovat ilmeiset.
3)
Nykyistä
paremman hintakilpailukyvyn tavoittelu sotisi rahaliiton periaatteita vastaan.
Saksa on nimenomaisesti harjoittanut tällaista Beggar my Neighbor-politiikkaa
tähänastisen rahaliiton ajan ja seuraukset ovat olleet karut, niin muille jäsenmaille
kuin saksalaisille työntekijöille. Rahaliiton tulevaisuus on synkkä, jos
rahaliitossa olevat valtiot yrittävät kampittaa toisiaan kokoajan keskivertoa
paremmalla hintakilpailukyvyllä. (Toisaalta ehkä tämä oli osalle syy liittyä rahaliittoon
alun perinkin) Onkin erikoista miksi muut euromaat ovat antaneet Saksan toimia
niin kuin se on toiminut.
4)
Vertailu
Saksaan ja Ruotsiin on jo siinä mielessä ongelmallista, että vertaamme itseämme maihin,
joiden hintakilpailukyky on aivan selvästi liian hyvä kuten maiden nettoviennistä
käy ilmi.
5)
1990-luvun
lamassa oman kokonaiskysynnän lisäämisen sijasta suomalaisille myytiin matalat palkat juuri hintakilpailukykyyn vedoten. Hintakilpailukyky näyttäisi osuvan hyvin yksiin Suomen tehdasteollisuuden BKT-osuuden
kehitykseen (kuvio alla). Toisin sanoen näyttää siltä, että rakennemuutosta pitkitettiin liian matalilla palkoilla.
Lopuksi
sanottakoon, että maiden kilpailukyvystä puhuminen häivyttää kätevästi työn ja pääoman välisen kilpailun. Kun maat ja niiden
työntekijät saadaan yhteistyön sijasta kilpailemaan entistä kovemmin keskenään, joistakin voittajista
ei liene epäselvyyttä. Kuten Michael Pettis avaa, nykyisessä euroalueen kriisistä yritetään maalata
maiden välinen syvä ristiriita, vaikka kyse on pikemminkin taloudellisten sektoreiden
välisistä intressiristiriidoista.
[1] Äkillinen säästämishalujen nousu toisaalla voi johtaa korkojen laskiessa merkittävään velkainvestointeihin ja -kulutukseen toisaalla. Tällaisen pääoman sisäänvirtauksen seurauksena maan talous ylikuumenee, tehdään kannattamattomia investointeja, työn tuottavuus heikkenee ja palkat nousevat eli hintakilpailukyky heikkenee. Vaihtotaseiden alijäämät aiheuttavatkin siis hintakilpailukyvyn heikentymisen eikä toisin päin. Näin kävi esimerkiksi Etelä-Euroopan maille kun ns. ydinmaat (Saksa, Itävalta, Alankomaat, Belgia, Ranska) ajautuivat kireän finanssipolitiikan avustamana taantumaan 2000-luvun alkupuolella.
[1] Äkillinen säästämishalujen nousu toisaalla voi johtaa korkojen laskiessa merkittävään velkainvestointeihin ja -kulutukseen toisaalla. Tällaisen pääoman sisäänvirtauksen seurauksena maan talous ylikuumenee, tehdään kannattamattomia investointeja, työn tuottavuus heikkenee ja palkat nousevat eli hintakilpailukyky heikkenee. Vaihtotaseiden alijäämät aiheuttavatkin siis hintakilpailukyvyn heikentymisen eikä toisin päin. Näin kävi esimerkiksi Etelä-Euroopan maille kun ns. ydinmaat (Saksa, Itävalta, Alankomaat, Belgia, Ranska) ajautuivat kireän finanssipolitiikan avustamana taantumaan 2000-luvun alkupuolella.