keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Onko Suomen hintakilpailukyky liian huono?

Juhana Vartiaisen ja Anders Borgin uuden raportin yksi pääväittämistä on, että Suomen hintakilpailukyky on liian heikko (he arvioivat kilpailukyvtn "kuiluksi" jopa 15-20%), mikä johtuu siitä että Suomessa kustannustaso on päästetty liian korkeaksi suhteessa tuottavuuteen. Tämä väite on mielestäni väärä. Siten on väärä myös heidän näkemyksensä siitä että Suomessa työvoimakustannusten kasvun pitäsi olla euroaluetta hitampaa.

Yleisesti yhtenä hyvänä hintakilpailukyvyn mittarina pidetään suhteellisia reaalisia yksikkötyökustannuksia (RRULC), joka vertaa tuottavuudella ja arvonlisäyksen hinnalla suhteutettuja palkkakustannuksia muiden maiden vastaavaan tasoon. Mitä suurempi tuottavuus ja parempi vaihtosuhde (vientihintojen suhde tuontihintoihin) maalla on suhteessa muihin maihin, sitä korkeampia palkkoja maassa voidaan maksaa, vaarantamatta maan hintakilpailukykyä.

Alla olevassa Mika Malirannan hyvässä kuviossa on Suomen, Ruotsin, Tanskan ja Saksan RRULCien kehitys pitkällä aikavälillä (HT @maliranta). Kuviosta nähdään, että Suomen suhteelliset reaaliset yksikkötyökustannukset laskivat huomattavasti 1990-luvun alun jälkeen (huom. käännetty asteikko, hintakilpailukyky siis parani). Vastaavasti vuodesta 2002 Suomen RRULC nousivat vuoteen 2009 asti. Nyt RRULC on vuosien 84-90 tasolla. (Kannattaa huomioida Malirannan valinneen jokaisen maan indeksiarvoksi 100 vuosien 96-07 keskiarvon. Kyseisenä aikana Suomen RRULC oli erityisen matala.)

Pelkästään RRULC-kuviota katsomalla emme pysty kuitenkaan sanomaan onko Suomen hintakilpailukyky nyt liian huono vai ei, sillä kuviosta ei selviä mikä olisi Suomen hintakilpailukyvyn sopiva taso. Kansantalouden hintakilpailukykyä voidaan pitää sopivana silloin kun sen ns. ulkoisen tasapainon edellytykset täyttyvät eli maan vaihtotase on lähellä nollaa. Ilman mittavia tulonsiirtoja ja tuotannontekijätuloja viennin tulisi rahoittaa tuonti. Alla olevassa kuviossa on Suomen vaihtotase ja sen pääkomponentit suhteutettuna bruttokansantuotteeseen vuosina 1975-2013.



Kuviosta huomataan että Suomen nettovienti (goods & services - käyrä) oli lähellä tasapainoa 1980-luvulla, mutta kasvoi merkittävästi 1991 jälkeen ja oli vuosien 1993-2002 aikana huomattavasti ylijäämäinen. Vuosina 2003-2008 nettovienti putosi 5% BKT:sta ja 2009 jälkeen nettovienti supistui nollan tietämille ja on pysynyt siinä viimeiset neljä vuotta. Kansantalouden ulkoisen tasapainon näkökulmasta ei siten näytä siltä että hintakilpailukyky olisi nyt liian heikko, vaan näyttäisi pikemminkin siltä että 90-luvun puolivälistä vuoteen 2008 asti hintakilpailukyky on ollut aivan liian hyvä ja se on nyt palautunut takaisin sopivalle tasolle.

RRULCin sekä tuotannon ja nettoviennin yhteydestä pari lisäkommenttia [1]. Ensiksi, ei ole selvää että kausaatio menisi aina niin että heikentynyt RRULC aiheuttaisi vientituotannon laskun, vaan voi käydä myös toisinpäin. Esimerkiksi vuosien 1991-1992 RRULCin heikkeneminen johtui pikemminkin tuottavuuden äkillisestä laskusta, joka puolestaan johtui tuotannon jyrkästä putoamisesta 90-luvun lamassa. Hintakilpailukyky ei tuolloin siis äkillisesti romahtanut. Samanlailla kävi todennäköisesti myös finanssikriisin seurauksena vuonna 2009, jolloin tuotanto ja RRULC romahtivat samanaikaisesti. Toisaalta täytyy muistaa, että Nokian luhistuminen osui tähän samaan vuoteen ja tuottavuuden lasku Nokian osalta voidaan tulkita pysyväksi ja siten hintakilpailukyvyn heikentymiseksi.

Toiseksi, suhdanne-erot maiden välillä sekä muutokset finanssipolitiikassa voivat muuttaa nettovientiä nopeastikin ilman että syynä olisi muutos hintakilpailukyvyssä, jonka vaikutukset nettovientiin tapahtuvat viiveellä. Esimerkiksi nettoviennin kasvu vuosina 1991-1993 selittynee kriisin vaikutuksella tuontiin, kun taas hintakilpailukyvyn kasvun vaikutus nettovientiin alkoi todennäköisesti vasta tämän jälkeen.



Vuosina 2009-2014 Suomi on harjoittanut muita maita vähemmän kireämpää finanssipolitiikkaa (alla kuviossa OECD arviot rakenteellisista alijäämistä Suomessa ja euroalueella). Siten voisi pikemminkin arvioida että Suomen nettovienti on ollut nyt alemmalla tasolla kuin sen todellinen hintakilpailukyky on.



Suomen teollisuuden hintakilpailukyky suhteessa Ruotsiin ja Saksaan on siis heikentynyt 2000-luvun aikana. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että Suomen pitäisi ryhtyä parantamaan hintakilpailukykyään erityisen maltillisilla palkkaratkaisuilla. Tähän on monta syytä:

1)      Suomen koko kansantalouden hintakilpailukyky ei näytä viimeisten vuosien nettoviennin perusteella olevan liian heikko, varsinkin kun ottaa huomioon muun euroalueen selvästi kireämmän finanssipolitiikan.

2)      Euroalueen ongelma ei ole hintakilpailukyvyn puute vaan kokonaiskysynnän puute, joka on seurausta finanssikriisistä ja euroalueen kireästä finanssipolitiikasta (austerity), joihin rahapolitiikka on ollut kykenemätön (tai haluton?) vastaamaan nollakorkorajoitteen vuoksi. Nollakorkorajoite, rahaliiton perverssit finanssipoliittiset säännöt ja poliitikoiden kykenemättömyys (haluttomuus?) ymmärtää tämä tilanne ja toimia sen mukaisesti on euroalueen ja samalla Suomen ylivoimaisesti suurin taloudellinen ongelma. Pertti Haaparanta kuvaa nykyisen tilanteen osuvasti Talous ja Yhteiskunta-lehden uusimmassa numerossa:

Euroopassa ei siis ole käytetty finanssipolitiikkaa elvytykseen ja rahapolitiikankin käyttö on ollut rajoitettua. Tämä politiikka on alentanut Euroopan kokonaistuotantoa, lisännyt työttömyyttä ja syrjäyttänyt ihmisiä työmarkkinoilta. Sen vuoksi nimellispalkat ovat pysyneet monessa maassa paikallaan tai suorastaan alentuneet. Koska erityisesti EMUssa kotimaista kysyntää ei sallita lisättävän, niin ainoa sallittu mahdollisuus lisätä kysyntää on yrittää saalistaa ulkomaista kysyntää, käytännössä Euroopasta. Kaikkien maiden yrittäessä tätä samaa yritysten kaikkia kustannuksia alentaen tulot laskevat kaikkialla.

Samalla yritysten kilpailukyvystä tehdään kuitenkin välttämättömyys. Kysynnän ongelma siirretäänkin tarjontapuolen ongelmaksi, yritysten kyvyttömyydeksi tarjota ulkomaille edullisesti omia tuotteitaan – kysynnän ongelma muutetaan rakenneongelmaksi. Näin tehdään, vaikka markkinat katoavat kaikkien alta. Keynesin säästämisen paradoksi pätee myös maiden välillä: säästöt pitävät tuotantokustannuksia kurissa kaikissa maissa, joten minkään maan hintakilpailukyky ei parane, ja julkisten menojen leikkaukset näkyvät vain kaikkien markkinoiden yhtäaikaisena supistumisena. Sen sijaan, että tästä otettaisiin opiksi, säästöjä vaaditaan lisättävän.

Kuten yllä olevasta Haaparannan kuvailusta käy ilmi, hintakilpailukykystrategian ongelmat ovat ilmeiset. 

3)      Nykyistä paremman hintakilpailukyvyn tavoittelu sotisi rahaliiton periaatteita vastaan. Saksa on nimenomaisesti harjoittanut tällaista Beggar my Neighbor-politiikkaa tähänastisen rahaliiton ajan ja seuraukset ovat olleet karut, niin muille jäsenmaille kuin saksalaisille työntekijöille. Rahaliiton tulevaisuus on synkkä, jos rahaliitossa olevat valtiot yrittävät kampittaa toisiaan kokoajan keskivertoa paremmalla hintakilpailukyvyllä. (Toisaalta ehkä tämä oli osalle syy liittyä rahaliittoon alun perinkin) Onkin erikoista miksi muut euromaat ovat antaneet Saksan toimia niin kuin se on toiminut.

4)      Vertailu Saksaan ja Ruotsiin on jo siinä mielessä ongelmallista, että vertaamme itseämme maihin, joiden hintakilpailukyky on aivan selvästi liian hyvä kuten maiden nettoviennistä käy ilmi.


5)      1990-luvun lamassa oman kokonaiskysynnän lisäämisen sijasta suomalaisille myytiin matalat palkat juuri hintakilpailukykyyn vedoten. Hintakilpailukyky näyttäisi osuvan hyvin yksiin Suomen tehdasteollisuuden BKT-osuuden kehitykseen (kuvio alla). Toisin sanoen näyttää siltä, että rakennemuutosta pitkitettiin liian matalilla palkoilla.


Lopuksi sanottakoon, että maiden kilpailukyvystä puhuminen häivyttää kätevästi työn ja pääoman välisen kilpailun. Kun maat ja niiden työntekijät saadaan yhteistyön sijasta kilpailemaan entistä kovemmin keskenään, joistakin voittajista ei liene epäselvyyttä. Kuten Michael Pettis avaa, nykyisessä euroalueen kriisistä yritetään maalata maiden välinen syvä ristiriita, vaikka kyse on pikemminkin taloudellisten sektoreiden välisistä intressiristiriidoista.

[1] 
Äkillinen säästämishalujen nousu toisaalla voi johtaa korkojen laskiessa merkittävään velkainvestointeihin ja -kulutukseen toisaalla. Tällaisen pääoman sisäänvirtauksen seurauksena maan talous ylikuumenee, tehdään kannattamattomia investointeja, työn tuottavuus heikkenee ja palkat nousevat eli hintakilpailukyky heikkenee. Vaihtotaseiden alijäämät aiheuttavatkin siis hintakilpailukyvyn heikentymisen eikä toisin päin. Näin kävi esimerkiksi Etelä-Euroopan maille kun ns. ydinmaat (Saksa, Itävalta, Alankomaat, Belgia, Ranska) ajautuivat kireän finanssipolitiikan avustamana taantumaan 2000-luvun alkupuolella.